keittiöteologiaa1

Taas on aikaa mennyt tovi. Flunssa voitettu ja punttisalillakin kulkee ihan hyvin, mitä nyt olkapää vähän renkkaa.

Kun sanotaan, että joku harrastaa keittiöpsykologiaa niin se tarkoittaa psykologian harrastamista vailla syvällistä perehtyneisyyttä asiaan. Se on käsittääkseni sellaista pintapuolista, yleistävää psykologista havainnointia.

Nyt seuraa keittiöteologiaa rukouksesta,(vaikka taitaa olla koko blogi sellaista täynnä).
On monenlaista rukousta. On sellaista rukousta, missä rukoilija rukoilee jotakin Jumalan suuntaa ja pyrkii siten vaikuttamaan omaan tai muiden elämään. Ihminen on ikään kuin pyrkii vuorovaikutukseen Jumalan kanssa. Toteutuu rukoiltava asia tai sitten ei.

On myös sellaista rukousta, missä suunta on kadoksissa eikä tietä missään. Tulee vain rukoiltua jotain joko tavan vuoksi tai joutessaan tai hädissään tai muuten vaan, rukoilee tavallaan huomaamattaan. Silloinkin on vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa, vaikka ei aktiivisesti siihen pyrkisikään. Vaikka rukous olisikin tapa niin se on hyvä tapa.

JOku piispa sanoi, että Jumala on vuorovaikutuksessa meihin meidän tietämättämme. Jotenkin minusta tuntuu, että Jumalan vuorovaikutus tulee meille näkyväksi, kun vain virittäydymme rukoukseen niin olemme JUmalan kanssa taajuudella. Se on sitten eri asia, mitä Jumalan viestille teemme varsinkin silloin, kun viesti ei olekaan juuri se rukousvastaus mitä itse haimme.


rukouksia 122/1000


.

Arkea1

Joo. Rukoiltukin on. Oltu flunssassa, käyty pojan jääkiekkoturnauksessa. Oon yrittänyt välillä siivotakin ja vähentää aamupäivisin televisiosta tulevien "saippuasarjojen" kattomista. Niin ja kuntosalilla olen saanut käytyä aikas säännöllisesti. Kovin arkista ja hyvä niin.

Iltarukoukset on jälleen säännöllisessä rytmissä, mutta muuten rukoukset on satunnaisia huitaisuja. Olen aikas usein taipunut ajattelemaan, että kun rukoilen niin Jumala vastaa sillai, että ymmärrän vastauksen itsekin ja pystyn pilkkomaan osiin.

Viime aikoina olen huomannut, että minussa tapahtuu Jumalan työtä, mitä en pystykään täysin järjellä tajuamaan. Ja mitä en ole Jumalalta tilannut. Onkohan tää nyt sitten sitä paljon puhuttua armoa ettei voikaan iloita omista ansioistaan. Aika jännä tunne tämä. Ei aina kivaa, mutta ehdottomasti minulle tarpeellista, välttämätöntä. Palaan tähän ensi kerralla paremmin.




rukouksia 110/1000

.

Valoon jatkoa, vihdoinkin, toivottavasti ?

Viime kirjoituksesta on vierähtänyt näköjään jo aikaa. Viime kirjoituksessa kuvittelin olevani jo jonkinlaisessa valossa tai ainakin matkalla kohti sitä, mutta kävikin vanhanaikaisesti ja jouduin entistä syvempään pimeyteen oman uskoni kanssa. Jotenkin sitä olin niin jumissa, että ei vaan saanut aikaiseksi edes kirjoittaa tätä blogiakaan.

Runoilija Panu Tuomi kirjoitti eräässä runossaan "Olen alkanut helliä tätä pimeyttä, että valo saisi viimeisen sanan" . Jos valo on Jumalan johdatusta niin miksi ei yhtä hyvin pimeyskin ? Tää nyt tuntuu olevan tän saman asian jankkaamista, mutta minkäs teet. Näillä mennään mitä on, niinkuin eräs hyvä ystäväni sanoo.

Tässä kuukauden aikana itselläni oli murhe, mikä painoi mieltäni, mitä en saanut itse ratkaistua ja jonka ratkaisua rukoilin Jumalalta. Parin viikon rukoilun jälkeen sain ruokakaupassa ollessani selkeän viestin Jumalalta, että ei sun tarvi Vesa olla huolissasi tai murheellinen, että asiat järjestyy kyllä. Ihmeellistä oli tuo. Rukousvastaus. Olo helpottui, näin asian selkeämmin ja pystyin käsittelemään sitä aivan uudessa valossa.

Rukouksia on tällä kasassa sadan pintaan, kun tossa laskeskelin n. arviota rukousten määrästä tätä blogia varten. Tavoitteesta pidän kiinni edelleenkin, mutta kyllä tässä on yhä enemmän suostuttava siihen todellisuuteen, mitä Jumala haluaa minun elämälleni. Mutta blogia yritän päivittää jälleen viikottain. Katotaan, kuin käy.




.

Valoa1

No nyt oon saanu taas yhä paremmin asioista kiinni. Mutta sitä elämä ja uskokin ainakin itsellä on, että välillä ollaan sumussa ja välillä kirkkaudessa. Joskus on tullut oltua uskonelämässä täydellisessä pimeydessäkin. Uskon, että kulkeminen pimeydestä valoon ja valosta pimeyteen on hengellistä kasvua ja prosessia, kun yrittää kulkea kohti Jumalaa.

Eilen pidin oikein kunnon rukoushetken ittekseni. Kyselin Jumalalta suuntaa ja tarkoitusta. Oli oikein hyvä olla tuntui siltä, että sai olla Jumalan hoidossa.

Ja nyt ei muuta kuin tuhannen rukouksen kimppuun. Nyt olen kuudenkymmen rukouksen kohdalla, joten kyllä rukoiltavaa piisaa, kun olen ihmisenäkin keskeneräinen.






.

Jytyä

Justihin. Taas alkaa päästä pikkuhiljaa arkiseen rytmiin kiinni. Pakko. Tällainen "vapaaherrana" eläminen ei tosiaan sovi ittelle. Pakko saada rytmiä elämään. Vähän liikuntaa ja opiskeluakin oon saanut liikkeelle. Ja rukousta. On taas ollut pakko myöntää se kuinka heikkoa ja haurasta oma usko ja elämä on.

Mutta ajatus siitä että pelastumiseni ei ole kiinni omasta vahvuudestani vaan pelastajani vahvuudesta, Kristuksesta, helpottaa elämää. Yksi virsi tästä aiheesta on pyörinyt pari päivää päässä, joten kai se pakko tänne on laittaa rukoukseksi. Tää on kovaa kamaa ja siinä on jytyä, mutta toimii ittelle juuri siksi. Virsi 289

1.Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja,ja tiedät lääkkeen kaikkiin haavoihin.
Jos luoksesi en pääse voittajana,saan tappioni tuoda kuitenkin.

2.Jos en voi suoraan Isän syliin juostaja uskon varmuudesta riemuita,saan ahdistuksen yössä sinuun luottaaja ääneen huutaa: Herra, armahda!

3.Jos en voi katsettani sinuun nostaaja lapsen lailla jäädä turviisi,saan katumuksen, tuskan alta pyytää:Nyt minuun tartu, Vapahtajani!




.

Takkua

Kylläpä takkuaa. Aina vaan menee laiskemmaksi näköjään tämän blogistin touhut. Tuntuu ettei saa mitään aikaiseksi. Jopa tv:n aamuohjelmat ja saippuasarjat on alkaneet kiinnostaa. huolestuttavaa?

Kotona olo onkin näköjään yllättävän raskasta, vaikka sitä olen itse halunnutkin. Kotona olo ilman säännöllisiä pakottavia aikatauluja onkin yllättävän työlästä, kun pitäis kuitenkin saada jotain järkevää aikaiseksi. Että mitä se vapauskin sitten on, kun tuntuu siltä ettei saa sidottua energiaansa mihinkään järkevään.

Onko niin, että vasta sitoutumalla ja rajojen kautta voi olla vapaa. Jos ajatellaan, että seisoskelisin, vaikkapa yhdeksännen kerroksen kaiteella varustetulla parvekkeella tai sellaisella parvekkeella, missä ei olisi kaidetta lainkaan niin kummassa tapauksessa voisin kokea olevani vapaampi. Itselle toisi kaide kyllä vapautuksen tunteen.

Kylläpä oli varsinaista keittiöpsykologiaa, mutta olen yhä vakuuttuneenpi siitä, että sitoutuminen Jumalaan vapauttaa minua elämään.




.

Löysäilyä

No niin. Taas on viikko jotenkin lipsahtunut. Ei taida loppua tollanen järjetön väkivalta, mitä nähtiin nyt Kauhajoella ennenkuin Jeesus tulee takaisin. Sitä ennen ei voi kuin rukoilla rohkaisua, että voisimme kääntyä Jumalan puoleen kaikissa vaivoissa.


Se on jännä, kun pitäis opiskella kotona tulevaan tenttiin niin sitä huomaa puuhivansa kaikkea muuta tosi tärkeää. Huomasin tässä eräänä päivänä laittavani jalkalistaa kiinni, tärkeä homma, mutta olishan sekin voinut odottaa tentin yli, kun se on jo pari vuotta odottanut muutenkin. Ja kellarin siivous, totta kai, juuri nyt. Pakko.

Asioita ei näköjään voi tehdä ennenkuin on kiire. Tulevaan tenttiin on ollut runsaasti aikaa lukea, mutta jälleen lukeminen tapahtuu todennäköisesti suurimmaksi osaksi kahvin voimalla edellisenä yönä.

Tuntuu tossa rukoilemisessa olevan sama juttu, kun on oikein kova hätä niin tulee rukoiltua koko ajan ja tosissaan, mutta kun menee hyvin ja on aikaa niin rukoileminenkin on löysää ja vaisua. Iltarukoukset olen rukoillut, mutta kyllä muuten on ollut hiljaista. No joitakin esirukouksia olen heittänyt Jumalaa kohti.

Kun aloittelin tätä blogia tuli jonkin aikaa rukoiltua aktiivisesti usen kerran päivässä niin olo oli aivan loistava. Kaikki vaan sujui. Nyt huomaa, kun on tullut löysäiltyä rukoumielessä niin alkaa myös vanha vainoaja vaivaamaan. Jumala unohtuu ja sitä kuvittelee pärjäävänsä yksin tässä maailmassa. No, kyllä Jumala palauttaa ruotuun. Onneksi.





rukouksia 51/1000 (kyllä tästä vielä noustaan)




.

23.9

Herra, anna meille rohkeutta kääntyä Sinun puoleesi.



.

Iltarukousta

En ole rukoilevaisesta kodista lähtöisin eikä kaveripiirikään nuorempana rukoillut. Oman perheen parissa en ole kovinkaan usein rukoillut lasten tai vaimon kanssa yhdessä, vaikka yksin olenkin rukoillut. Itseä jotenkin ujostuttaa tai hämmentää tällainen tilanne ja kynnys yhteisrukoukseen esim. ruokaruokarukouksen pitämiseen on itsellä valtavan korkealla. Tää on sinänsä jännä juttu, koska vieraampien ihmisten kanssa pystyn rukoilemaan kyllä. Olen kuitenkin ajatellut pyrkiä tuomaan tällaista tapaa arkiseen olemiseen.

Oliskohan ollut viime perjantai-ilta, kun ehdotin vaimolle yhteistä iltarukousta siten, että minä rukoilisin ääneen perheen ja vaimon puolesta. Vaimolle sopi tällainen ehdotus. Emme ole perheen kanssa minkäänlaisessa ahdingossa, mutta itsellä oli vahva tunne siitä, että halusin vaimon kanssa yhdessä rukoilla perheellemme voimia ja Jumalan siunausta ja johdatusta arkisiin valintoihin. Tässä rukouksessa oli hyvä ja turvallinen olla. Yhdessä. Tulemme jatkamaan tätä kyllä. Kova juttu.


rukouksia 39/1000



.

Lääkettä

Lääkäri antoi minulle angiinaan lääkekuurin, yksi pilleri kolme kertaa päivässä kymmenen päivän ajan. Lääke pitäisi ottaa aamulla, päivällä ja illalla. Lääkäri selosti reseptiä kirjoittaessaan, että kun lääkettä otetaan tasaisesti pitkin päivää niin silloin pysyy lääkkeen pitoisuus ihmisessä (myös minussa) korkeana koko ajan. Ajattelen, että lääke saa sillä tavoin sitten niskalenkkiä taudista ja lopultaa selättää sen.

Miksei rukoustakin voisi ajatella lääkekuurin tavoin. Eikö rukouskin ole niinkuin lääke, lääke sielunvaivoihin ja Jumalan ikävään? Reseptivapaa annostelu: Rukoile yksi rukous kolme kertaa päivässä. Ja kun rukoilen tasaisesti pitkin päivää aamulla, päivällä ja illalla niin rukouksen "pitoisuus" pysyy minussa korkeana ja minun on helpompi vastustaa asioita, mitkä tulevat minun ja Jumalan väliin. Minun on helpompi rukouksen johdattamana kulkea varjoistani kohti Kristuksen hoitavaa lämpöä ja valoa.

Yksi vuosi, tuhat rukousta tarkoittaa käytännössä sitä, että tulisi rukoiltua säännöllisesti kolme kertaa päivässä, jos oletetaan, että kuitenkin joinakin päivinä rukous jää väliin ;D Tällä hetkellä on sellainen tilanne, että olen saanut iltarukouksiin säännöllisyyttä.

Rukouksia 29/1000



.

Flunssaa

Iski lauantaina joku ihme flunssa ja lääkärin mukaan kurkussa on angiinaa myös. Angiina on siitä kätevä ettei tarvi paljon syödä eikä puhella. Mutta se on uskomatonta kuinka paljon energiaa kuluu noinkin harmittomaan "sairauteen". Täytyis enemmän muistaa esirukouksissa niitä, jotka kärsivät pitkäaikaisista ja hankalista vaivoista ja täytyis myös tarpeeksi usein kiittää Jumalaa omasta terveydestään.

Katselin aamulla tv-Jumalanpalveluksen, joka oli itselle aikas uusi tuttavuus, mutta mukava sikäli että saattoi ihan sohvalla makoillessaan olla mukana palveluksessa.


Ja sitten vaan iltarukouksen ääreen, jonka vois aloitella Lutherin sanoin:

Minä annan itseni, ruumiini ja sieluni ja kaiken sinun käsiisi. Pyhä enkelisi olkoon kanssani,
ettei paha vihollinen saisi mitään valtaa minuun...


.

Retriitti

Hiljaisuutta on käsittääkseni kahta laatua. On sellaista hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, jota ei ole itse halunnut tai valinnut. Tällaista hiljaisuutta en kenenkään soisi kohtaavan, koska tällainen hiljaisuus saattaa särkeä ihmistä. Mutta on myös sellaista hiljaisuutta, jonka on itse valinnut, koska ajattelee, että se on hyväksi itselle.

Hiljaisuuden retriitti kahden yön yli. Siis maanantai iltapäivästä keskiviikko iltapäivään. Vapaaehtoista vapaana olemista. Rukousta ja hiljaista yhteiseloa. Minulle hiljaisuus rytmitettynä rukoushetkillä pienen porukan kesken merkitsee lepoa ja Jumalan hoidossa olemista.

Retriittini sujui siis ihan mainiosti. Arjessa en voi enkä tiedä haluaisinkokaan elää kuin retriitissä. En aio arjesta vetäytyä mihinkään, mutta kyllä säännöllinen hiljentyminen päivittäin hiljaiseen rukoukseen vaikkapa 20 minuutin ajaksi olis hyvä juttu. Sunnutaina kirjoittelen miten arki on taas kohdellut rukouselämää tai miten rukous on kohdellut arkeani.

retriiteistä lisää: http://www.hiljaisuudenystavat.fi/

Retriitissä rukoiltu Pyhän Birgitan rukous tai osa siitä tulee kovasti minua kohti ja puhuttelee myös arjessa.

Herra, osoita minulle tie. ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan

Arkea

Noniin. Tänään on rukousblogin virallinen aloituspäivä. Rummun pärinää pitäis olla. KOvin arkisesti alkoi tämä kilvoittelu. Aamulla vein lapsia uimahalliin ja iltapäivällä jäähalliin reeneihin. No tulihan sitä sitten itekin vähän liikuttua. Olin jopa uimassa. Illalla vietettiinkin toisen pojan synttäreitä, jossa sainkin olla järjestyksenvalvojana. No ihan hyvinhän ne sujui.

Tänään piti olla oikein harras ja hengellinen rukouspäivä, vaan toisin kävi. Rima putosi jo nousuvaiheessa. Kiire täytti tämän päivän, joka on huono selitys hiljentymättömyydelle ja rukoilemattomuudelle! selitys kuitenkin. Mutta kuitenkin tänään oivalsin jälleen sen mikä tämän yksi vuosi, tuhat rukousta blogin / matkan tärkein pointti. Tärkein näkökulma ja tavoite on itsellä tehdä tilaa rukoukselle ja Jumalalle omaan elämään, ettei päivät vain valu johonkin kaikenlaiseen puuhailuun, varmasti joskus ihan tärkeidenkin asioiden parissa. Päivittäinen hiljentyminen ja rukoileminen ei ole pois mistään puuhailun ajasta, vaan ainakin itsen uskon, että tilan antaminen päivittäin Jumalalle sitouttaa minua itseäni suurempaan voimaan, armoon, jonka varassa säntäilyni ja turha puuhastelu voisi jäädä jopa vähemmälle.

Olen käynyt hiljaisuuden retriiteissä kerran tai pari vuodessa vetaytymässä arjesta hiljaisuuteen rukousten ja mietiskelyiden ääreen. Itselle retriitit on kova juttu, kun voi vain hiljentyä, pysähtyä ja kuunnella Jumalan ääntä. Huomenna maanantaina lähden hiljaisuuden retriittiin, joka kestää keskiviikkoon. Tuntuu oikein mukavalta lähteä. Kertoilen retriitin tuntemuksiani rukousten äärestä torstaina.

Yksi vuosi, tuhat rukousta

Moro. Olen Vesa, orastavassa keski-iässä oleva opiskelija ja osa-aikainen koti-isä. Olen pitkään ajatellut, että minun olisi hyvä rukoilla itseni ja muiden puolesta. No rukoilenhan minä aina joskus, mutta säännöllinen päivittäinen rukouselämä ei ole oikein toteutunut. On aina muka jotain kiireempää tai sitten ei vaan saa aikaiseksi.

Itselle rukous on parhaimmillaan keskusteluhetki Jumalan kanssa ja huonoimmillaan rukoukseni on itsekäs hätäinen huitaisu jonnekin Jumalan suuntaan. Ja yleensä rukoukseni on jotain näiden kahden väliltä. Huonoin vaihtoehto itselle on olla vallan rukoilematta, koska Jumala kuulee kaikenlaiset rukouksemme. Näin uskon. Ja, vaikka kuinka rukoilisin niin en silti tule yhtään tämän pyhemmäksi. Itseäni en pysty pelastamaan, mutta rukouskilvoittelulla roikun kiinni Uskossa, joka minut pelastaa, armosta. Sitä rukoilen. Eikä Jumala rukouksiani tarvitse, mutta minä tarvitsen rukousta ja Jumalaa.

Yksi vuosi, tuhat rukousta on henkilökohtainen kilvoitteluni sinun luettavaksi ja kommentoitavaksi. Tällä kilvoittelulla en pyri arvostelemaan tai ottamaan kantaa kenenkään toisen ihmisen rukouselämään tai olemaan oikeassa. Yksi vuosi ja tuhat rukousta, vaikka tavoite on asetettu niin silti rukoileminen ei ole kilpailu tai suoritus sinänsä. Kilvoitteluni on turhaa ellen samalla pyri sitoutumaan Kristukseen.

Aloittelen Yksi vuosi, tuhat rukousta kilvoittelun ja kirjoittelun 7.9. Blogista voit seurailla, että kuinka tämän rukoilijan käy. Jonkinlaista muutosta ja prosessia oletan ja toivon sekä hengellisesti että muutenkin minussa tapahtuvan tulevan vuoden aikana. Kattellaan.

terv. Vesa

Aina voi rukoilla

Syksy tulee, ellei ole jo tullut. Vaikka sen tuloa kuinka haluaisi hidastaa, ei sen saapumista voi estää. Ja koska kesä alkaa kohta olla auttamattomasti ohi, siirtyy tämä rukousblogikin minun osaltani talviteloille.

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, elättelin toivoa, että nyt meikäläisen tulisi rukoiltua joka päivä tuntitolkulla. No joo, jokainen voi itse päätellä kuinka taas kävi. Olen kuitenkin mietiskellyt paljon rukousta, ja oppinut ymmärtämään lisää, kuinka laaja käsite rukous oikeastaan on. Ei Jumala laske kellosta, kuinka monta minuuttia olemme päivittäin olleet kädet ristissä.

Tämän kesän aikana minulle on tullut yhä vain selvemmäksi myös se, kuinka turhaa on yrittää saada Jumalaa tekemään oman tahtoni mukaan. Olisihan se kauheaa, jos omilla ponnisteluillani saisin kiedottua Jumalan pikkusormeni ympärille, eihän koko kristinuskossa olisi silloin mitään järkeä. Voimme siis vain jäädä luottamaan siihen, että Jumala kuulee joka ikisen pienen huokauksemmekin ja vastaa kun tahtoo siten, miten Hän meille parhaaksi näkee.

Vaikka tämä taitaa jäädä tämän blogin viimeiseksi rustailukseni, ei lopeteta rukouksen ihmeelliseen maailmaan tutustumista, sieltä löytyy aina vaikka mitä uutta ja mielenkiintoista.

Siunattua syksyä!

PS. Syyskuusta eteenpäin rukousblogista voimmekin lueskella vuoden ajan Vesa Tuomisen mietteitä teemalla "yksi vuosi, tuhat rukousta".

Huhuu, kuuleeko kukaan?

Onko sinusta joskus tuntunut siltä, että rukoilet tyhjää? Oletko miettinyt, kuuleeko joku ihan aikuisten oikeasti, mitä pääsi sisällä höpötät? Niinpä, olen minäkin miettinyt, onko tässä koko touhussa mitään mieltä. Näin järjellisesti ajateltuna ei rukoilemisessa olekaan mitään järkeä. Kukaan ei vastaa normaalilla ihmisen äänellä, vaikka kuinka pälättäisit itseksesi. Olet myös saattanut rukoilla jonkin tietyn asian puolesta lukemattomia kertoja, mutta niin kuten haluaisit ei vain tapahdu. Mietit, onko syynä yksinkertaisesti se, että Jumala ei kuule tai halua kuulla.

Jumala on kuitenkin luvannut, että kuulee jokaisen rukouksemme, ja siihen saamme luottaa. Kun meistä tuntuu, että hoemme vain tyhjää, voimme onneksi avata Raamatun, jotta myös Jumala saisi puhua meille sanansa kautta.

Onneksi Jumalan olemassaolo ja rukouksen voima ei olekaan meidän tunteistamme kiinni. Itsestäni ei ainakaan aina tunnu miltään, vaikka kuinka yrittäisin. Mutta olisihan se kauheaa, jos voisin itse tsemppaamalla vaikuttaa siihen, kuuleeko Jumala rukoukseni tai onko Hän ylipäänsä olemassa. Kyllä olisi itsellä ainakin moni rukous mennyt ties minne, jos Jumala kuulisi rukoukset vain, kun keskityn tarpeeksi hyvin.

Lehdestä luettua

Tiedotusvälineet levittävät eteemme jos jonkinlaista kurjuutta. Mies pahoinpideltiin ja ryöstettiin, nainen puukotettiin, pankkineitiä uhattiin aseella. Jokainen osaisi jatkaa listaa loputtomiin. Sen sijaan, että turtuisimme näiden uutisten kuulemiseen, voimme sulkea nämä lähimmäisemme rukouksiin ja miettiä, mitä kaikkea monet joutuvatkaan käymään läpi. Kun luen miehestä, joka tappoi veljensä, ajattelen kaikkia niitä veljeksiä, joiden väliltä löytyy paljon katkeruutta, vihaa tai kateutta. Kun luen vanhuksen maanneen päiväkausia avuttomana olohuoneessaan, ajattelen kaikkia niitä yksinäisiä, joiden avunhuutoa kukaan ei kuule. Kun luen ruuan hinnan noususta, ajattelen niitä, jotka päivästä toiseen kamppailevat pysyäkseen hengissä.

Esirukouksen ei aina tarvitse sisältää selviä pyyntöjä toisten puolesta. Voimme välillä yksinkertaisesti vain pysähtyä ajattelemaan lähimmäistämme ja siten liittää tämän rukoukseemme.

”Jos joku ei tiedä, mitä rukoilla, lukekoon sanomalehteä. ” - Jörg Zink

Rakkaalla ... on monta nimeä

Jo pyhäkoululainen tietää, että kun rukous loppuu, sanotaan Aamen. Kun taas rukous aloitetaan, voidaan sanoa vaikka mitä. Pyhä / laupias / uskollinen / hyvä / iankaikkinen / taivaallinen / rakas / armollinen / kaikkivaltias + Jumala / Isä / Herra / Vapahtaja / Jeesus jne. Yhdistelmiä riittää, kuten myös muita käyttöön vakiintuneita sanapareja. Esimerkiksi kun rukoillaan yhdessä ääneen, sanotaan usein ”Sun nimessäs”, kun halutaan antaa vuoro toiselle rukoilijalle.

Onko siis vain turhaa hienostelua, kun esimerkiksi rukouksen tai siunauksen loppuun sanotaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen? Ovatko ne ihan turhia, vai voitaisiinko kaikki ylevät nimitykset heittää romukoppaan? Itse en suuremmin välitä liian kankeista tavoista, enkä useinkaan tarvitse rukouksessa samoja kaavoja. Myönnän silti, että erilaisten nimitysten ääneen sanomisessa on järkeä. Kun puhuttelemme Jumalaa heti rukouksen alussa, tulee muistettua, ketä tässä oikein rukoillaan.

Jotkut sanovat rukoilevansa ainakin suurimmassa hädässä, vaikkeivat kolmiyhteiseen Jumalaan oikeastaan edes uskoisi. Mutta ketä minä sitten rukoilen? Uskonko vain yleisesti johonkin korkeampaan voimaan? Senkö pitäisi minua sitten oikeasti auttaa? Jumala ei kuitenkaan ole Raamatussa sanonut, että riittää, kun uskoo johonkin yliluonnolliseen. Ei, hän on sanonut, että se, joka uskoo Jeesukseen, saa iankaikkisen elämän. Siksipä en pidäkään Jumalan eri nimityksiä turhina vaan pidän tärkeänä, että rukoilen Jumalaa enkä mitä tahansa henkeä.

Esirukouksesta

Mitä on esirukous? Sitäkö, että rukoillaan jonkun edessä? Vaiko sittenkin edestä? Muistan, kuinka joskus ihan alaluokilla opettaja kysyi, mitä esirukous tarkoittaa. Kukaan ei oikein osannut vastata, ja minulle tuli mieleen vain se, kun jumalanpalveluksessa joku menee eteen rukoilemaan. Sitä en muistanut tai tiennyt, että se on toisten puolesta rukoilemista, enkä sitä, että sitä voi onneksi harrastaa muuallakin kuin vain kirkossa.

Itse olen saanut kokea esirukouksen voiman tänä vuonna selvemmin kuin koskaan. Tammikuussa lähdin kolmeksi kuukaudeksi vapaaehtoistöihin Saksaan, ja lähtöön liittyi monenlaista levottomuutta, koska en tiennyt oikein mistään mitään. Tiedän kuitenkin todella monta ihmistä, jotka silloin rukoilivat puolestani. Kun lähdön aika sitten koitti, oli lähes kaikki levottomuus ja jännitys poissa, koska tiesin, että vaikka muiden silmissä lähdin yksin, en kuitenkaan oikeastaan ollut yksin. Sain ensimmäistä kertaa kunnolla kokea, kuinka esirukoukset oikeasti kantavat.

Itseensä keskittyminen on aina ah niin helppoa. Rukouksen aiheetkin koskettavat usein hyvin läheisesti itseä. On paljon vaikeampaa rukoilla sellaisten ihmisten puolesta, jotka eivät omassa elämässä niin vahvasti pyöri, saati sitten sellaisten, joiden kanssa ei oikein tule toimeen. Esimerkiksi lähetystyöntekijät kaipaavat kuitenkin rukoustukeamme erittäin paljon. Se on heille korvaamattoman tärkeää, vaikka meistä välillä tuntuisikin, ettei ole mitään järkeä rukoilla jonkun keskellä ei mitään asuvan tyypin puolesta, jota ei ehkä koskaan ole edes tavannut. Esirukous on kuitenkin uskomattoman tärkeää myös evankeliumin eteenpäin viemisessä, tuskin yksikään lähetti omassa voimassaan jaksaa töitä tehdä.

Shhh...

Välillä on vaikeaa olla hiljaa. Tekee vain mieli jutella, kuunnella musiikkia, tuijottaa telkkua tai mitä ikinä. Usein kun olen yksin, koen hiljaisuuden tylsistyttäväksi, ja minulle tulee tunne, että aika ei kulu sitten millään. Siksipä otankin helposti kirjan tai paremman puutteessa vaikkapa Lidlin mainoslehtisen käteeni. Säälittävää, tiedän.

Välillä tekee kuitenkin hyvää olla ihan vain hiljaa tekemättä oikeastaan mitään. Tällä hetkellä olen oppaana täällä Ylöjärven kirkossa, ja hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta ei täällä kyllä ole puutetta. Kerrankin tulee minunkin oltua kunnolla hiljaa ja pysähdyttyä. Vanhasta kirkosta huokuva rauhallisuus oikein houkuttelee rukoilemaan. Sen takia uskonkin, että rukouselämämme kärsii ainaisesta menemisestä. Ihminen tarvitsee hiljentymistä ja sitä, että on vain hiljaa Jumalan edessä. Kun suljemme ympäriltä kaiken muun hälinän, pääsemme rauhassa etsimään Jumalaa. Välillä se on kuitenkin vaikeaa, tietyt huolet ja murheet tuntuvat aina pomppaavan mieleen heti kun ei tee mitään. Siitä ei kannata kuitenkaan lannistua, Jumala näkee ja tietää onneksi kaiken levottomuutemmekin.

Tyynnytä minut oi Herra
niin kuin tyynnytit myrskyn.
Hiljennä minut oi Herra,
varjele minut pahasta.
Anna kaiken levottomuuteni asettua.
Kiedo minut Herra omaan rauhaasi.

David Adam, Maja erämaassa

Lallatilallallaa

Minun on silloin tällöin vaikeaa pukea ajatuksiani järkeviksi lauseiksi. Välillä on myös sellainen olo, että tekisi mieli rukoilla, mutta sopivia sanoja ei vain löydy. Itselläni ainakin keskittymiskyky on välillä ihan nollassa, eikä rukoilemisesta meinaa tulla mitään, kun ajatukset hyppivät ties missä.

Erilaiset laulut sopivatkin minulle loistavasti, on mukavaa soittaa ja laulaa sekä muiden kanssa että yksin. On hieno tunne, kun joskus löytää jonkun laulun, joka kolahtaa juuri sillä hetkellä todella kovasti. Vaikka tykkäänkin kuunnella, miten kappaleet on sovitettu ja miltä ne kuulostavat, on monessa laulussa todella hyvät sanat. Musiikki onkin minulle välillä kaikkein parasta rukousta.

On olemassa myös lukematon määrä erilaisia rukous- ja hartauskirjoja, joista voi poimia sopivan rukouksen jos jonkinlaiseen hetkeen. Itse olen viime aikoina innostunut taas psalmeista, tästä Raamatun rukous- ja laulukokoelmasta. Ne ovat siitäkin käteviä, että jokaiselta pitäisi ainakin teoriassa jostain kaapin pohjalta löytyä enemmän tai vähemmän pölyttynyt Raamattu. Vaikka psalmit on kirjoitettu tuhansia vuosia sitten, monet niistä ovat edelleen uskomattoman hyvin sopivia. Tuntuu jotenkin hassulta ajatella, että tästä samasta psalmista, josta nyt tänään saan lohtua, on joku toinen saanut samaa mielettömän kauan sitten. Tässä huomaa taas sen, että vaikka kuinka maailma muuttuu, ei Jumalan sana haalistu eikä vanhene.

Avuttomuus

Miksi usein rukoillaan vasta sitten, kun tuntuu, että mitään muuta toivoa ei ole? Rukous on se viimeinen oljenkorsi, johon tartutaan, kun kaikki muu tuntuu katoavan. Miksi yhä uudelleen yritämme olla vahvempia kuin olemme, ja luulottelemme itsellemme selviävämme ilman apua?

Rukouksen lähtökohtana onkin usein avuttomuus. Rukoilemme, koska emme voi muuta. Välillä tulee eteen mahdottomalta tuntuvia tilanteita, joista ei vain näytä olevan ulospääsyä. Sydämellä rukoilemisen edellytyksenä on, että hyväksymme oman voimattomuutemme. Onkin sitten toinen juttu, haluammeko myöntää sen itsellemme saati toisille. Kun emme tunnu selviävän omin neuvoin, emme voi muuta kuin pyytää Taivaan Isää apuun. Aina ei jaksa edes rukoilla, mutta onneksi riittääkin, että myönnämme sen Jumalalle ja annamme Hänen auttaa. Usein juuri elämän vaikeudet saavatkin meidät lähemmäksi Jumalaa.

Nyky-yhteiskunnassa vahvat selviävät, ja heitä ihannoidaan. Telkkarista tulee ohjelmaa jos jonkinlaisesta supermiehestä, jollaisia tältä maankamaralta tuskin oikeasti edes löytyy. Mutta mitäs sitten, jos ei vain jaksa eikä pysty? Olenko turha, kun epäonnistun ja teen virheitä? Kun mokailemme, huomaamme, ettemme selviä yksin. Kun kaikki rullaa kuin rasvattu, on helppoa unohtaa Jumala ja ajatella, että enhän minä mitään korkeampia voimia tarvitse, selviän kyllä loistavasti itsekin. Kun emme luule itsestämme liikoja, annamme Jumalalle tilaa vaikuttaa elämässämme. Minä olen pieni, Sinä suuri.

MINULLA on asiaa

Nykyajan ah niin kiireisessä maailmassa rukouksellekin tuntuu jäävän vähemmän aikaa, kun kaikkea muuta tekemistä riittäisi pilvin pimein. Rukous tulee joskus vain huitaistua läpi sellaisella mielellä, että tulipa sekin nyt taas hoidettua.

Ainakin minulle käy liian usein niin, että pälätän Jumalalle kaikenlaista, mutta unohdan itse kuunnella, olisiko Hänellä jotain asiaa minulle. Jos kerran rukous määritellään usein puheeksi Jumalan kanssa, miksi se niin usein jää vain yksipuoliseksi selitykseksi? Eihän potilaskaan lääkärille mennessään valita tuhatta eri vaivaa ja sen tehtyään lähde heti pois. Ei, kyllä hän jää aina odottamaan diagnoosia.

Eikö minulla sitten ole aikaa kuunnella, olenko muka koko ajan niin kiireinen? Vai jätänkö tarkoituksella kuuntelemisen väliin, koska saattaisin saada vastauksia, joita en itse haluaisi kuulla? Niin ja mistä voin tietää varmaksi, mikä on Jumalan puhetta ja mikä vain omia ajatuksiani? On oman mielenrauhan kannalta helpompaa vain pälättää itse ja jättää miettiminen ja kuunteleminen sikseen. Voihan vaikka käydä niin, että Jumala osuu Sanansa kautta tarkastikin johonkin kipeään kohtaan, jonka jättäisin mieluummin rauhaan. Oma mukavuudenhalu estää usein näkemästä, miten asiat oikeasti ovat. Siitäkin huolimatta olisi välillä hyvä pysähtyä rauhassa ja kuulostella, mitä asiaa Jumalalla olisi tänään juuri minulle sen sijaan, että vain pitäisin itse omaa monologiani.

En minä kehtaa...

Olin syksyllä mukana vetämässä kerhoa kehitysvammaisille. Kerhon lopussa meillä oli tapana vähän laulaa ja lukea yhdessä Isä meidän -rukous. Eräs hellyttävä nuori nainen ei kuitenkaan aina malttanut lopettaa rukoilemista yhteisen rukouksen päätyttyä, vaan jatkoi rukoilemista omin sanoin. Hänen silmänsä pysyivät tiukasti kiinni, kädet puristuivat yhteen, sanoista ei meinannut aina saada selvää, eikä hän halunnut lopettaa vasta kun oli itse valmis. Kaksi sanaa, kiitos Herra, toistui usein, eikä hymy kadonnut hänen kasvoiltaan edes rukouksen aikana. Oli todella hellyttävää nähdä se into, jolla tämä nainen rukoili muiden jo lopetettua. Hän ei häpeillyt tipan tippaa, tällainen ajatus tuskin kävi edes hänen mielessään. 

Häpeämmekö me liian helposti rukoilemista? Hävettääkö meitä laittaa kädet tiukasti ristiin ja myöntää se, että tarvitsemme jonkun toisen apua elämäämme? Tämän naisen luottamus Jumalan apuun oli ihailtavaa. Liian usein naureskellaan esimerkiksi juuri kehitysvammaisille ja ajatellaan, että ei tuollakaan ole ihan kaikki kotona. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että Jumala pitäisi omia ”hienoja” rukouksiani yhtään sen arvokkaampina kuin tämän naisen epäselvää pälätystä. Tätäkin kerhoa lähdin vetämään sillä mielellä, että voisin antaa omastani, mutta kuinkas taas kävikään, sain itse paljon enemmän kuin pystyin antamaan. 

Liikennevalot

Käsi ylös, kuinka moni on kokenut, ettei Jumala vastaa tarpeeksi pian? Niinpä. Tosi usein tulee turhauduttua, että miksei se Jumala taaskaan vastaa. Rukoilen ja rukoilen, mutta mitään ei näytä tapahtuvan. Rukoilenko vain tyhjää, kun en näe elämässäni mitään muutosta?

Rukousta kuvataankin joskus liikennevaloilla. Punainen: ei, keltainen: odota, vihreä: joo. Jumala ei aina väläytä vihreää valoa ja toteuta kaikkia toiveitamme, vaikka niin haluaisimme. Olisihan se hullua, jos vaikkapa jokainen suomalainen saisi lotossa jättipotin. Ihminen tuijottaa kuitenkin loppujen lopuksi todella usein vain omaan napaansa, eikä pysty oikeasti näkemään, mikä olisi kaikille parhaaksi.

Myös keltainen valo tuntuu usein kurjalta, kuinka kauan minun pitää vielä odottaa? Johan tässä on odotettu ja rukoiltu monta vuotta, kyllä Jumalan pitäisi jo minut palkita. Jotkut rukoilevat koko elämänsä esimerkiksi jonkun läheisen puolesta, mutta mitään ei vuosikymmentenkään jälkeen näytä tapahtuvan. Olenko silloin rukoillut aivan turhaan? Me ihmiset emme kuitenkaan usein näe rukoustemme tuloksia. Jumala tekee hiljaista työtä, jota me emme voi aina ulkoa päin havaita. Hän näkee asiat aivan eri mittakaavassa, minun on siis vain jälleen myönnettävä oma rajallisuuteni.

Laiskuus iski taas

Olen taas ollut laiska. Muiden silmissä olen saattanut tehdä ja saada aikaan vaikka mitä, mutta rukoilemisen suhteen olen ollut pelottavan laiska. Vaikka kuinka aina silloin tällöin kirjoittelen tänne rukousblogiin, on kurja huomata ja ennen kaikkea myöntää itselle, kuinka vähäistä oma rukoilemiseni on taas viime aikoina ollut. Kiire, mikä ihana tekosyy. On mukamas niin kiire, ettei edes rukoilla ehdi. Eikä oikeasti mitään kiirettä edes ole, ihan hyvin ehdin katsella telkkaria ja tehdä kaikkea muuta turhaa.

Rukous ei saisi kuitenkaan olla mikään velvoite. Jaahas, tänään rukoilin vain niin ja niin monta minuuttia, huomenna on siis petrattava. Ja ai niin, viime torstaina en tainnut rukoilla kertaakaan, kamalaa, mitäköhän Jumalakin minusta ajattelee... Jos ajatuksenjuoksu on tätä luokkaa, niin rukoileminen hiipuu kyllä ajan mittaan ihan varmasti. Kyllä sen rukouksen tulisi lähteä ihan muista syistä kuin velvollisuudentunnosta. Minusta tuntuu jotenkin ihan mahdottomalta ajatella, että voisimme miellyttää Jumalaa toistamalla erilaisia rukouksia, joissa sydän ei ole lainkaan mukana. Uskon, että on parempi rukoilla yksi lyhyt syvältä sydämestä tuleva rukous kuin tuhat kertaa joku pitkä ulkoa opittu litania. Ainakin haluan uskoa niin, sillä ajatus, että yritän näin vain oikeuttaa laiskuuttani, ei kuulosta kovin houkuttelevalta.

Mutta että miten?

Rukous voi ulospäin näyttää jos jonkinlaiselta. Yksi rukoilee hartaasti silmät kiinni hiljaa mielessään, toinen kohottaa kädet ilmaan ja kolmas rukoilee pitkin päivää erilaisissa arkisissa tilanteissa. Itsestäni löydän eniten tuota viimeiseksi mainittua, usein tulee päivän aikana heitettyä tuonne yläkertaan jos jonkinlaista ajatusta. Usein rukous ei ulospäin edes näytä rukoukselta, rukoilla voi yhtä hyvin niin lenkkipolulla, syömässä kuin bussissakin. Ei käsienkään tarvitse aina olla ristissä, ei Jumala käsiin katso vaan sydämeen.

Entäs ne sanat? Onko rukous sitä voimallisempaa, mitä enemmän latelee hienoja ja vaikeita sanoja ja kauniita korulauseita? Välillä tuntuukin, että esimerkiksi juuri uskoon tullut tarvitsisi oman uskonnollinen sanasto - suomi -sanakirjan. Ääneen rukoillessa rukoilemisesta saattaakin pahimmassa tapauksessa tulla suorittamista, jos haluaa rukouksessa sanoa hienoja asioita vain, jotta muut huomaisivat, kuinka hyvä rukoilemaan olen. Toinen voi tuntea rukouksensa huonommaksi ja arvottomammaksi, jos ei ole tottunut rukoilemaan ääneen.

Itse tykkäänkin kovasti Jeesuksen vertauksesta fariseuksesta ja publikaanista, jotka olivat rukoilemassa, toinen omahyväisenä ja toinen epävarmana. Ei auttanut ulkokultaisuus fariseusta. Onneksi rukous ei olekaan mitään suorittamista, sitä riittää tässä maailmassa muutenkin kyllä yllin kyllin.

Thanks!

Jos voisin kuulla koko maailman kaikki rukoukset (onneksi en voi...), ja voisin laskea, kuinka paljon niistä on kiitos- ja kuinka paljon pyyntörukouksia, olisi jälkimmäisiä varmasti rutkasti enemmän. On niin helppoa pyytää Jumalaa tekemään sitä ja tätä. Aina on joku huonosti, ja elämää voisi parantaa vaikka kuinka. Elämä alkaakin helposti pyöriä vain omien ongelmien ja murheiden ympärillä, ja kaikki hyvä jää näkemättä. Silloin on helpompi kiittää, kun menee hyvin, se on selvä, mutta siltikin kiitosrukous meinaa usein unohtua.

Olin tänä keväänä kolme kuukautta Saksassa, ja siellä eräs mies kertoi, kuinka oli viikon ajan kirjoittanut joka päivä ylös kymmenen eri asiaa, joista on kiitollinen. Ensimmäiset päivät olivat menneet helposti, mutta kyllä niitä aiheita kiitollisuuteen riitti kuitenkin vaikka kuinka. Olisikin tosi huippua joskus saada aikaiseksi joku pidempi ajanjakso, jolloin säännöllisesti kirjoittaisi ylös, mitä kaikkea hyvää elämästä löytyy. Loppujen lopuksi kiitollisuus syntyykin ihan pienistä asioista, jotka täytyy vain huomata. Jos ei osaa kiittää pienistä asioista, on vaikeaa kiittää myöskään suurista.

Kyllä Jumala varmaan usein pyörittelee päätään (olisi muuten mielenkiintoista nähdä miten tuo tapahtuisi...) ja ihmettelee, kuinka tyhmiä me ihmiset olemme, kun Hän koko ajan jakaa meille lahjojaan, emmekä me edes kiitosta sano vaan vaadimme vain jatkuvasti lisää. Oi voi.

Kyllä minä tiedän. Vai tiedänkö?

Usein kuulee rukoiltavan, että anna sitä ja anna tätä ja tee sitä ja tee tätä. Sitten olen onnellinen, ja kaikki on hyvin, kun olet toteuttanut juuri nämä rukoukseni juuri siten miten itse haluan.

Kirjoitin vuosi sitten keväällä ylioppilaaksi, ja tuttu ja turvallinen lukioelämä oli takana. Olin miettinyt mielessäni, miten elämäni siitä eteenpäin jatkuisi. Mutta kuinkas kävikään, suunnitelmani eivät sitten toteutuneetkaan. Silloin harmitti, sillä ajattelin tietäväni, mikä minulle on parhaaksi. Kun nyt kuitenkin vertaan omia silloisia suunnitelmiani ja sitä, mitä minulle on kuluneen vuoden aikana tapahtunut, ei ole epäilystäkään, kumpi oli parempi vaihtoehto. Tämä välivuosi on ollut elämäni paras vuosi (tähän mennessä ainakin), ja asiat lutviutuivat paljon paremmin kuin olin itse edes osannut kuvitella. Onneksi en siis taaskaan saanut tahtoani läpi.

Miksi sitten kuitenkin on niin vaikeaa rukoilla, että Jumala johdata Sinä minun elämääni? Miksen osaa olla murehtimatta ja rukoilla vain, että tapahtukoon Sinun tahtosi? Kyllä ihmismieli on ihmeellinen, sitä luulee tietävänsa vaikka mitä. On aivan liian helppoa unohtaa, että Herra kuitenkin tietää loppujen lopuksi meitä paremmin, mikä meille on hyväksi.

Isä, olisi asiaa

"Levolle lasken, Luojani, armias ole suojani..." Kuulostaako tutulta? Monella meistä on lapsena ollut jonkinlainen iltarukous. Pienenä iltarukous oli luonnollinen osa iltatoimia, se vain papatettiin läpi, ja sitten silmät kiinni ja krooh pyyh. Kummasti on rukoilemiseni vuosien kuluessa muuttunut, ja tulee varmasti vielä muuttumaankin.

Tässä blogissa tulen vähän jakamaan omia ajatuksiani rukouksesta. Koska kahta täsmälleen samanlaista rukoilijaa ei tämän pallon pinnalla ole, huomaavat monet varmasti rukoilevansa aika eri tavalla kuin meikäläinen. Mihinkään hienoihin teologisiin dogmeihin en ole syvällisemmin perehtynyt, saatte siis lueskella tällaisen tavallisen tallaajan pieniä ajatuksia ja kokemuksia rukouksen ihmeellisestä maailmasta.

Mutta mitä sitten olen oppinut rukoilemisesta? Ainakin sen, että se on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Ei siis sitä, että minä vain pälätän yksikseni, ja Jumala on jossain kaukana. Rukous on hengellisen elämän kannalta yhtä luonnollista ja välttämätöntä kuin mitä hengitys on ruumiille. Välillä itselle tulee kuitenkin sellainen olo että juu juu, kyllähän tämä jo tiedetään. Kristillisissä piireissä puhutaankin rukouksesta aika paljon, eikä ihme, onhan se niin tärkeä asia. Toivoisinkin, että tulevan kesän aikana voisi moni löytää rukoilemiseen jonkinlaista piristysruisketta. Jos kerran Jumalalla on meille aikaa 24/7, miksi on usein niin, että meillä ihmisillä ei mukamas ole aikaa Hänelle?