Jo pyhäkoululainen tietää, että kun rukous loppuu, sanotaan Aamen. Kun taas rukous aloitetaan, voidaan sanoa vaikka mitä. Pyhä / laupias / uskollinen / hyvä / iankaikkinen / taivaallinen / rakas / armollinen / kaikkivaltias + Jumala / Isä / Herra / Vapahtaja / Jeesus jne. Yhdistelmiä riittää, kuten myös muita käyttöön vakiintuneita sanapareja. Esimerkiksi kun rukoillaan yhdessä ääneen, sanotaan usein ”Sun nimessäs”, kun halutaan antaa vuoro toiselle rukoilijalle.
Onko siis vain turhaa hienostelua, kun esimerkiksi rukouksen tai siunauksen loppuun sanotaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen? Ovatko ne ihan turhia, vai voitaisiinko kaikki ylevät nimitykset heittää romukoppaan? Itse en suuremmin välitä liian kankeista tavoista, enkä useinkaan tarvitse rukouksessa samoja kaavoja. Myönnän silti, että erilaisten nimitysten ääneen sanomisessa on järkeä. Kun puhuttelemme Jumalaa heti rukouksen alussa, tulee muistettua, ketä tässä oikein rukoillaan.
Jotkut sanovat rukoilevansa ainakin suurimmassa hädässä, vaikkeivat kolmiyhteiseen Jumalaan oikeastaan edes uskoisi. Mutta ketä minä sitten rukoilen? Uskonko vain yleisesti johonkin korkeampaan voimaan? Senkö pitäisi minua sitten oikeasti auttaa? Jumala ei kuitenkaan ole Raamatussa sanonut, että riittää, kun uskoo johonkin yliluonnolliseen. Ei, hän on sanonut, että se, joka uskoo Jeesukseen, saa iankaikkisen elämän. Siksipä en pidäkään Jumalan eri nimityksiä turhina vaan pidän tärkeänä, että rukoilen Jumalaa enkä mitä tahansa henkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti