Rakkaalla ... on monta nimeä

Jo pyhäkoululainen tietää, että kun rukous loppuu, sanotaan Aamen. Kun taas rukous aloitetaan, voidaan sanoa vaikka mitä. Pyhä / laupias / uskollinen / hyvä / iankaikkinen / taivaallinen / rakas / armollinen / kaikkivaltias + Jumala / Isä / Herra / Vapahtaja / Jeesus jne. Yhdistelmiä riittää, kuten myös muita käyttöön vakiintuneita sanapareja. Esimerkiksi kun rukoillaan yhdessä ääneen, sanotaan usein ”Sun nimessäs”, kun halutaan antaa vuoro toiselle rukoilijalle.

Onko siis vain turhaa hienostelua, kun esimerkiksi rukouksen tai siunauksen loppuun sanotaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen? Ovatko ne ihan turhia, vai voitaisiinko kaikki ylevät nimitykset heittää romukoppaan? Itse en suuremmin välitä liian kankeista tavoista, enkä useinkaan tarvitse rukouksessa samoja kaavoja. Myönnän silti, että erilaisten nimitysten ääneen sanomisessa on järkeä. Kun puhuttelemme Jumalaa heti rukouksen alussa, tulee muistettua, ketä tässä oikein rukoillaan.

Jotkut sanovat rukoilevansa ainakin suurimmassa hädässä, vaikkeivat kolmiyhteiseen Jumalaan oikeastaan edes uskoisi. Mutta ketä minä sitten rukoilen? Uskonko vain yleisesti johonkin korkeampaan voimaan? Senkö pitäisi minua sitten oikeasti auttaa? Jumala ei kuitenkaan ole Raamatussa sanonut, että riittää, kun uskoo johonkin yliluonnolliseen. Ei, hän on sanonut, että se, joka uskoo Jeesukseen, saa iankaikkisen elämän. Siksipä en pidäkään Jumalan eri nimityksiä turhina vaan pidän tärkeänä, että rukoilen Jumalaa enkä mitä tahansa henkeä.

Esirukouksesta

Mitä on esirukous? Sitäkö, että rukoillaan jonkun edessä? Vaiko sittenkin edestä? Muistan, kuinka joskus ihan alaluokilla opettaja kysyi, mitä esirukous tarkoittaa. Kukaan ei oikein osannut vastata, ja minulle tuli mieleen vain se, kun jumalanpalveluksessa joku menee eteen rukoilemaan. Sitä en muistanut tai tiennyt, että se on toisten puolesta rukoilemista, enkä sitä, että sitä voi onneksi harrastaa muuallakin kuin vain kirkossa.

Itse olen saanut kokea esirukouksen voiman tänä vuonna selvemmin kuin koskaan. Tammikuussa lähdin kolmeksi kuukaudeksi vapaaehtoistöihin Saksaan, ja lähtöön liittyi monenlaista levottomuutta, koska en tiennyt oikein mistään mitään. Tiedän kuitenkin todella monta ihmistä, jotka silloin rukoilivat puolestani. Kun lähdön aika sitten koitti, oli lähes kaikki levottomuus ja jännitys poissa, koska tiesin, että vaikka muiden silmissä lähdin yksin, en kuitenkaan oikeastaan ollut yksin. Sain ensimmäistä kertaa kunnolla kokea, kuinka esirukoukset oikeasti kantavat.

Itseensä keskittyminen on aina ah niin helppoa. Rukouksen aiheetkin koskettavat usein hyvin läheisesti itseä. On paljon vaikeampaa rukoilla sellaisten ihmisten puolesta, jotka eivät omassa elämässä niin vahvasti pyöri, saati sitten sellaisten, joiden kanssa ei oikein tule toimeen. Esimerkiksi lähetystyöntekijät kaipaavat kuitenkin rukoustukeamme erittäin paljon. Se on heille korvaamattoman tärkeää, vaikka meistä välillä tuntuisikin, ettei ole mitään järkeä rukoilla jonkun keskellä ei mitään asuvan tyypin puolesta, jota ei ehkä koskaan ole edes tavannut. Esirukous on kuitenkin uskomattoman tärkeää myös evankeliumin eteenpäin viemisessä, tuskin yksikään lähetti omassa voimassaan jaksaa töitä tehdä.

Shhh...

Välillä on vaikeaa olla hiljaa. Tekee vain mieli jutella, kuunnella musiikkia, tuijottaa telkkua tai mitä ikinä. Usein kun olen yksin, koen hiljaisuuden tylsistyttäväksi, ja minulle tulee tunne, että aika ei kulu sitten millään. Siksipä otankin helposti kirjan tai paremman puutteessa vaikkapa Lidlin mainoslehtisen käteeni. Säälittävää, tiedän.

Välillä tekee kuitenkin hyvää olla ihan vain hiljaa tekemättä oikeastaan mitään. Tällä hetkellä olen oppaana täällä Ylöjärven kirkossa, ja hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta ei täällä kyllä ole puutetta. Kerrankin tulee minunkin oltua kunnolla hiljaa ja pysähdyttyä. Vanhasta kirkosta huokuva rauhallisuus oikein houkuttelee rukoilemaan. Sen takia uskonkin, että rukouselämämme kärsii ainaisesta menemisestä. Ihminen tarvitsee hiljentymistä ja sitä, että on vain hiljaa Jumalan edessä. Kun suljemme ympäriltä kaiken muun hälinän, pääsemme rauhassa etsimään Jumalaa. Välillä se on kuitenkin vaikeaa, tietyt huolet ja murheet tuntuvat aina pomppaavan mieleen heti kun ei tee mitään. Siitä ei kannata kuitenkaan lannistua, Jumala näkee ja tietää onneksi kaiken levottomuutemmekin.

Tyynnytä minut oi Herra
niin kuin tyynnytit myrskyn.
Hiljennä minut oi Herra,
varjele minut pahasta.
Anna kaiken levottomuuteni asettua.
Kiedo minut Herra omaan rauhaasi.

David Adam, Maja erämaassa

Lallatilallallaa

Minun on silloin tällöin vaikeaa pukea ajatuksiani järkeviksi lauseiksi. Välillä on myös sellainen olo, että tekisi mieli rukoilla, mutta sopivia sanoja ei vain löydy. Itselläni ainakin keskittymiskyky on välillä ihan nollassa, eikä rukoilemisesta meinaa tulla mitään, kun ajatukset hyppivät ties missä.

Erilaiset laulut sopivatkin minulle loistavasti, on mukavaa soittaa ja laulaa sekä muiden kanssa että yksin. On hieno tunne, kun joskus löytää jonkun laulun, joka kolahtaa juuri sillä hetkellä todella kovasti. Vaikka tykkäänkin kuunnella, miten kappaleet on sovitettu ja miltä ne kuulostavat, on monessa laulussa todella hyvät sanat. Musiikki onkin minulle välillä kaikkein parasta rukousta.

On olemassa myös lukematon määrä erilaisia rukous- ja hartauskirjoja, joista voi poimia sopivan rukouksen jos jonkinlaiseen hetkeen. Itse olen viime aikoina innostunut taas psalmeista, tästä Raamatun rukous- ja laulukokoelmasta. Ne ovat siitäkin käteviä, että jokaiselta pitäisi ainakin teoriassa jostain kaapin pohjalta löytyä enemmän tai vähemmän pölyttynyt Raamattu. Vaikka psalmit on kirjoitettu tuhansia vuosia sitten, monet niistä ovat edelleen uskomattoman hyvin sopivia. Tuntuu jotenkin hassulta ajatella, että tästä samasta psalmista, josta nyt tänään saan lohtua, on joku toinen saanut samaa mielettömän kauan sitten. Tässä huomaa taas sen, että vaikka kuinka maailma muuttuu, ei Jumalan sana haalistu eikä vanhene.

Avuttomuus

Miksi usein rukoillaan vasta sitten, kun tuntuu, että mitään muuta toivoa ei ole? Rukous on se viimeinen oljenkorsi, johon tartutaan, kun kaikki muu tuntuu katoavan. Miksi yhä uudelleen yritämme olla vahvempia kuin olemme, ja luulottelemme itsellemme selviävämme ilman apua?

Rukouksen lähtökohtana onkin usein avuttomuus. Rukoilemme, koska emme voi muuta. Välillä tulee eteen mahdottomalta tuntuvia tilanteita, joista ei vain näytä olevan ulospääsyä. Sydämellä rukoilemisen edellytyksenä on, että hyväksymme oman voimattomuutemme. Onkin sitten toinen juttu, haluammeko myöntää sen itsellemme saati toisille. Kun emme tunnu selviävän omin neuvoin, emme voi muuta kuin pyytää Taivaan Isää apuun. Aina ei jaksa edes rukoilla, mutta onneksi riittääkin, että myönnämme sen Jumalalle ja annamme Hänen auttaa. Usein juuri elämän vaikeudet saavatkin meidät lähemmäksi Jumalaa.

Nyky-yhteiskunnassa vahvat selviävät, ja heitä ihannoidaan. Telkkarista tulee ohjelmaa jos jonkinlaisesta supermiehestä, jollaisia tältä maankamaralta tuskin oikeasti edes löytyy. Mutta mitäs sitten, jos ei vain jaksa eikä pysty? Olenko turha, kun epäonnistun ja teen virheitä? Kun mokailemme, huomaamme, ettemme selviä yksin. Kun kaikki rullaa kuin rasvattu, on helppoa unohtaa Jumala ja ajatella, että enhän minä mitään korkeampia voimia tarvitse, selviän kyllä loistavasti itsekin. Kun emme luule itsestämme liikoja, annamme Jumalalle tilaa vaikuttaa elämässämme. Minä olen pieni, Sinä suuri.

MINULLA on asiaa

Nykyajan ah niin kiireisessä maailmassa rukouksellekin tuntuu jäävän vähemmän aikaa, kun kaikkea muuta tekemistä riittäisi pilvin pimein. Rukous tulee joskus vain huitaistua läpi sellaisella mielellä, että tulipa sekin nyt taas hoidettua.

Ainakin minulle käy liian usein niin, että pälätän Jumalalle kaikenlaista, mutta unohdan itse kuunnella, olisiko Hänellä jotain asiaa minulle. Jos kerran rukous määritellään usein puheeksi Jumalan kanssa, miksi se niin usein jää vain yksipuoliseksi selitykseksi? Eihän potilaskaan lääkärille mennessään valita tuhatta eri vaivaa ja sen tehtyään lähde heti pois. Ei, kyllä hän jää aina odottamaan diagnoosia.

Eikö minulla sitten ole aikaa kuunnella, olenko muka koko ajan niin kiireinen? Vai jätänkö tarkoituksella kuuntelemisen väliin, koska saattaisin saada vastauksia, joita en itse haluaisi kuulla? Niin ja mistä voin tietää varmaksi, mikä on Jumalan puhetta ja mikä vain omia ajatuksiani? On oman mielenrauhan kannalta helpompaa vain pälättää itse ja jättää miettiminen ja kuunteleminen sikseen. Voihan vaikka käydä niin, että Jumala osuu Sanansa kautta tarkastikin johonkin kipeään kohtaan, jonka jättäisin mieluummin rauhaan. Oma mukavuudenhalu estää usein näkemästä, miten asiat oikeasti ovat. Siitäkin huolimatta olisi välillä hyvä pysähtyä rauhassa ja kuulostella, mitä asiaa Jumalalla olisi tänään juuri minulle sen sijaan, että vain pitäisin itse omaa monologiani.