En minä kehtaa...

Olin syksyllä mukana vetämässä kerhoa kehitysvammaisille. Kerhon lopussa meillä oli tapana vähän laulaa ja lukea yhdessä Isä meidän -rukous. Eräs hellyttävä nuori nainen ei kuitenkaan aina malttanut lopettaa rukoilemista yhteisen rukouksen päätyttyä, vaan jatkoi rukoilemista omin sanoin. Hänen silmänsä pysyivät tiukasti kiinni, kädet puristuivat yhteen, sanoista ei meinannut aina saada selvää, eikä hän halunnut lopettaa vasta kun oli itse valmis. Kaksi sanaa, kiitos Herra, toistui usein, eikä hymy kadonnut hänen kasvoiltaan edes rukouksen aikana. Oli todella hellyttävää nähdä se into, jolla tämä nainen rukoili muiden jo lopetettua. Hän ei häpeillyt tipan tippaa, tällainen ajatus tuskin kävi edes hänen mielessään. 

Häpeämmekö me liian helposti rukoilemista? Hävettääkö meitä laittaa kädet tiukasti ristiin ja myöntää se, että tarvitsemme jonkun toisen apua elämäämme? Tämän naisen luottamus Jumalan apuun oli ihailtavaa. Liian usein naureskellaan esimerkiksi juuri kehitysvammaisille ja ajatellaan, että ei tuollakaan ole ihan kaikki kotona. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että Jumala pitäisi omia ”hienoja” rukouksiani yhtään sen arvokkaampina kuin tämän naisen epäselvää pälätystä. Tätäkin kerhoa lähdin vetämään sillä mielellä, että voisin antaa omastani, mutta kuinkas taas kävikään, sain itse paljon enemmän kuin pystyin antamaan. 

Liikennevalot

Käsi ylös, kuinka moni on kokenut, ettei Jumala vastaa tarpeeksi pian? Niinpä. Tosi usein tulee turhauduttua, että miksei se Jumala taaskaan vastaa. Rukoilen ja rukoilen, mutta mitään ei näytä tapahtuvan. Rukoilenko vain tyhjää, kun en näe elämässäni mitään muutosta?

Rukousta kuvataankin joskus liikennevaloilla. Punainen: ei, keltainen: odota, vihreä: joo. Jumala ei aina väläytä vihreää valoa ja toteuta kaikkia toiveitamme, vaikka niin haluaisimme. Olisihan se hullua, jos vaikkapa jokainen suomalainen saisi lotossa jättipotin. Ihminen tuijottaa kuitenkin loppujen lopuksi todella usein vain omaan napaansa, eikä pysty oikeasti näkemään, mikä olisi kaikille parhaaksi.

Myös keltainen valo tuntuu usein kurjalta, kuinka kauan minun pitää vielä odottaa? Johan tässä on odotettu ja rukoiltu monta vuotta, kyllä Jumalan pitäisi jo minut palkita. Jotkut rukoilevat koko elämänsä esimerkiksi jonkun läheisen puolesta, mutta mitään ei vuosikymmentenkään jälkeen näytä tapahtuvan. Olenko silloin rukoillut aivan turhaan? Me ihmiset emme kuitenkaan usein näe rukoustemme tuloksia. Jumala tekee hiljaista työtä, jota me emme voi aina ulkoa päin havaita. Hän näkee asiat aivan eri mittakaavassa, minun on siis vain jälleen myönnettävä oma rajallisuuteni.

Laiskuus iski taas

Olen taas ollut laiska. Muiden silmissä olen saattanut tehdä ja saada aikaan vaikka mitä, mutta rukoilemisen suhteen olen ollut pelottavan laiska. Vaikka kuinka aina silloin tällöin kirjoittelen tänne rukousblogiin, on kurja huomata ja ennen kaikkea myöntää itselle, kuinka vähäistä oma rukoilemiseni on taas viime aikoina ollut. Kiire, mikä ihana tekosyy. On mukamas niin kiire, ettei edes rukoilla ehdi. Eikä oikeasti mitään kiirettä edes ole, ihan hyvin ehdin katsella telkkaria ja tehdä kaikkea muuta turhaa.

Rukous ei saisi kuitenkaan olla mikään velvoite. Jaahas, tänään rukoilin vain niin ja niin monta minuuttia, huomenna on siis petrattava. Ja ai niin, viime torstaina en tainnut rukoilla kertaakaan, kamalaa, mitäköhän Jumalakin minusta ajattelee... Jos ajatuksenjuoksu on tätä luokkaa, niin rukoileminen hiipuu kyllä ajan mittaan ihan varmasti. Kyllä sen rukouksen tulisi lähteä ihan muista syistä kuin velvollisuudentunnosta. Minusta tuntuu jotenkin ihan mahdottomalta ajatella, että voisimme miellyttää Jumalaa toistamalla erilaisia rukouksia, joissa sydän ei ole lainkaan mukana. Uskon, että on parempi rukoilla yksi lyhyt syvältä sydämestä tuleva rukous kuin tuhat kertaa joku pitkä ulkoa opittu litania. Ainakin haluan uskoa niin, sillä ajatus, että yritän näin vain oikeuttaa laiskuuttani, ei kuulosta kovin houkuttelevalta.

Mutta että miten?

Rukous voi ulospäin näyttää jos jonkinlaiselta. Yksi rukoilee hartaasti silmät kiinni hiljaa mielessään, toinen kohottaa kädet ilmaan ja kolmas rukoilee pitkin päivää erilaisissa arkisissa tilanteissa. Itsestäni löydän eniten tuota viimeiseksi mainittua, usein tulee päivän aikana heitettyä tuonne yläkertaan jos jonkinlaista ajatusta. Usein rukous ei ulospäin edes näytä rukoukselta, rukoilla voi yhtä hyvin niin lenkkipolulla, syömässä kuin bussissakin. Ei käsienkään tarvitse aina olla ristissä, ei Jumala käsiin katso vaan sydämeen.

Entäs ne sanat? Onko rukous sitä voimallisempaa, mitä enemmän latelee hienoja ja vaikeita sanoja ja kauniita korulauseita? Välillä tuntuukin, että esimerkiksi juuri uskoon tullut tarvitsisi oman uskonnollinen sanasto - suomi -sanakirjan. Ääneen rukoillessa rukoilemisesta saattaakin pahimmassa tapauksessa tulla suorittamista, jos haluaa rukouksessa sanoa hienoja asioita vain, jotta muut huomaisivat, kuinka hyvä rukoilemaan olen. Toinen voi tuntea rukouksensa huonommaksi ja arvottomammaksi, jos ei ole tottunut rukoilemaan ääneen.

Itse tykkäänkin kovasti Jeesuksen vertauksesta fariseuksesta ja publikaanista, jotka olivat rukoilemassa, toinen omahyväisenä ja toinen epävarmana. Ei auttanut ulkokultaisuus fariseusta. Onneksi rukous ei olekaan mitään suorittamista, sitä riittää tässä maailmassa muutenkin kyllä yllin kyllin.