Rukous voi ulospäin näyttää jos jonkinlaiselta. Yksi rukoilee hartaasti silmät kiinni hiljaa mielessään, toinen kohottaa kädet ilmaan ja kolmas rukoilee pitkin päivää erilaisissa arkisissa tilanteissa. Itsestäni löydän eniten tuota viimeiseksi mainittua, usein tulee päivän aikana heitettyä tuonne yläkertaan jos jonkinlaista ajatusta. Usein rukous ei ulospäin edes näytä rukoukselta, rukoilla voi yhtä hyvin niin lenkkipolulla, syömässä kuin bussissakin. Ei käsienkään tarvitse aina olla ristissä, ei Jumala käsiin katso vaan sydämeen.
Entäs ne sanat? Onko rukous sitä voimallisempaa, mitä enemmän latelee hienoja ja vaikeita sanoja ja kauniita korulauseita? Välillä tuntuukin, että esimerkiksi juuri uskoon tullut tarvitsisi oman uskonnollinen sanasto - suomi -sanakirjan. Ääneen rukoillessa rukoilemisesta saattaakin pahimmassa tapauksessa tulla suorittamista, jos haluaa rukouksessa sanoa hienoja asioita vain, jotta muut huomaisivat, kuinka hyvä rukoilemaan olen. Toinen voi tuntea rukouksensa huonommaksi ja arvottomammaksi, jos ei ole tottunut rukoilemaan ääneen.
Itse tykkäänkin kovasti Jeesuksen vertauksesta fariseuksesta ja publikaanista, jotka olivat rukoilemassa, toinen omahyväisenä ja toinen epävarmana. Ei auttanut ulkokultaisuus fariseusta. Onneksi rukous ei olekaan mitään suorittamista, sitä riittää tässä maailmassa muutenkin kyllä yllin kyllin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti