Olin syksyllä mukana vetämässä kerhoa kehitysvammaisille. Kerhon lopussa meillä oli tapana vähän laulaa ja lukea yhdessä Isä meidän -rukous. Eräs hellyttävä nuori nainen ei kuitenkaan aina malttanut lopettaa rukoilemista yhteisen rukouksen päätyttyä, vaan jatkoi rukoilemista omin sanoin. Hänen silmänsä pysyivät tiukasti kiinni, kädet puristuivat yhteen, sanoista ei meinannut aina saada selvää, eikä hän halunnut lopettaa vasta kun oli itse valmis. Kaksi sanaa, kiitos Herra, toistui usein, eikä hymy kadonnut hänen kasvoiltaan edes rukouksen aikana. Oli todella hellyttävää nähdä se into, jolla tämä nainen rukoili muiden jo lopetettua. Hän ei häpeillyt tipan tippaa, tällainen ajatus tuskin kävi edes hänen mielessään.
Häpeämmekö me liian helposti rukoilemista? Hävettääkö meitä laittaa kädet tiukasti ristiin ja myöntää se, että tarvitsemme jonkun toisen apua elämäämme? Tämän naisen luottamus Jumalan apuun oli ihailtavaa. Liian usein naureskellaan esimerkiksi juuri kehitysvammaisille ja ajatellaan, että ei tuollakaan ole ihan kaikki kotona. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että Jumala pitäisi omia ”hienoja” rukouksiani yhtään sen arvokkaampina kuin tämän naisen epäselvää pälätystä. Tätäkin kerhoa lähdin vetämään sillä mielellä, että voisin antaa omastani, mutta kuinkas taas kävikään, sain itse paljon enemmän kuin pystyin antamaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti