"Levolle lasken, Luojani, armias ole suojani..." Kuulostaako tutulta? Monella meistä on lapsena ollut jonkinlainen iltarukous. Pienenä iltarukous oli luonnollinen osa iltatoimia, se vain papatettiin läpi, ja sitten silmät kiinni ja krooh pyyh. Kummasti on rukoilemiseni vuosien kuluessa muuttunut, ja tulee varmasti vielä muuttumaankin.
Tässä blogissa tulen vähän jakamaan omia ajatuksiani rukouksesta. Koska kahta täsmälleen samanlaista rukoilijaa ei tämän pallon pinnalla ole, huomaavat monet varmasti rukoilevansa aika eri tavalla kuin meikäläinen. Mihinkään hienoihin teologisiin dogmeihin en ole syvällisemmin perehtynyt, saatte siis lueskella tällaisen tavallisen tallaajan pieniä ajatuksia ja kokemuksia rukouksen ihmeellisestä maailmasta.
Mutta mitä sitten olen oppinut rukoilemisesta? Ainakin sen, että se on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Ei siis sitä, että minä vain pälätän yksikseni, ja Jumala on jossain kaukana. Rukous on hengellisen elämän kannalta yhtä luonnollista ja välttämätöntä kuin mitä hengitys on ruumiille. Välillä itselle tulee kuitenkin sellainen olo että juu juu, kyllähän tämä jo tiedetään. Kristillisissä piireissä puhutaankin rukouksesta aika paljon, eikä ihme, onhan se niin tärkeä asia. Toivoisinkin, että tulevan kesän aikana voisi moni löytää rukoilemiseen jonkinlaista piristysruisketta. Jos kerran Jumalalla on meille aikaa 24/7, miksi on usein niin, että meillä ihmisillä ei mukamas ole aikaa Hänelle?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti