Avuttomuus

Miksi usein rukoillaan vasta sitten, kun tuntuu, että mitään muuta toivoa ei ole? Rukous on se viimeinen oljenkorsi, johon tartutaan, kun kaikki muu tuntuu katoavan. Miksi yhä uudelleen yritämme olla vahvempia kuin olemme, ja luulottelemme itsellemme selviävämme ilman apua?

Rukouksen lähtökohtana onkin usein avuttomuus. Rukoilemme, koska emme voi muuta. Välillä tulee eteen mahdottomalta tuntuvia tilanteita, joista ei vain näytä olevan ulospääsyä. Sydämellä rukoilemisen edellytyksenä on, että hyväksymme oman voimattomuutemme. Onkin sitten toinen juttu, haluammeko myöntää sen itsellemme saati toisille. Kun emme tunnu selviävän omin neuvoin, emme voi muuta kuin pyytää Taivaan Isää apuun. Aina ei jaksa edes rukoilla, mutta onneksi riittääkin, että myönnämme sen Jumalalle ja annamme Hänen auttaa. Usein juuri elämän vaikeudet saavatkin meidät lähemmäksi Jumalaa.

Nyky-yhteiskunnassa vahvat selviävät, ja heitä ihannoidaan. Telkkarista tulee ohjelmaa jos jonkinlaisesta supermiehestä, jollaisia tältä maankamaralta tuskin oikeasti edes löytyy. Mutta mitäs sitten, jos ei vain jaksa eikä pysty? Olenko turha, kun epäonnistun ja teen virheitä? Kun mokailemme, huomaamme, ettemme selviä yksin. Kun kaikki rullaa kuin rasvattu, on helppoa unohtaa Jumala ja ajatella, että enhän minä mitään korkeampia voimia tarvitse, selviän kyllä loistavasti itsekin. Kun emme luule itsestämme liikoja, annamme Jumalalle tilaa vaikuttaa elämässämme. Minä olen pieni, Sinä suuri.